Kuvanveistäjä ja arkkitehti Maija Kovari tuo kommentissa esiin näkökulmiaan Long Play -verkkolehdessä julkaistuun artikkeliin, jossa keskusteltiin taiteen vapaudesta ja mahdollisuuksista julkisessa tilassa. Kuinka turvata lopputuloksen laatu puuttumatta taiteilijan vapauteen?
Long Play -verkkolehdessä julkaistiin hiljattain pitkä artikkeli julkisen tilan taiteen hankkeesta, jossa kilpailun voittanut teos jäi lopulta toteuttamatta. Kuten kaikki kentällä toimivat, muistan kisan ja sen voittajan hyvin, ja kuten useimmat, pidän teosta ansiokkaana ja sen kohtaloa kurjana. On mahdoton tietää, missä suhteessa eri asiat vaikuttivat päätökseen olla toteuttamatta teosta, joten en ota tässä siihen hankkeeseen kantaa. Julkisen tilan taiteen kokemukseni kautta pystyn kuitenkin tuomaan ehkä joitain näkökulmia siihen, miksi tapaus ei ole poikkeuksellinen, ja miten taiteellista vapautta voisi lähestyä julkisen tilan taiteen kentällä.
Valitessaan valmiin teoksen galleriasta 10 000 eurolla, tietää mitä saa. Valitessaan lupauksen teoksesta anonyymiltä taiteilijalta 100 000 euron hintaan kolmen A3-liuskan pohjalta, kuten taidekisassa tapahtuu, on ymmärrettävää haluta käydä läpi ennen lopullista tilauspäätöstä mitä tarkalleen ottaen ollaan tekemässä. Kisavoitto ei ole tilaus. Se on kutsu valintaprosessin seuraavaan vaiheeseen, jossa selvitetään ansiokkaan idean toteutettavuutta tekijän kanssa vuorovaikutuksessa. Ei ole poikkeuksellista, että hanke kaatuu tässä vaiheessa ratkaisemattomiin kysymyksiin – usein kaikkien osapuolten suureksi pettymykseksi.
Toteutuessaankin prosessi on raskas taiteilijalle. Paikkasidonnaisuus altistaa teoksen jo keskeneräisenä keskustelulle tavalla, joka toden totta haastaa perinteisen käsityksen taiteellisesta vapaudesta. Taiteilijan visio ja erilaiset valinnat asetetaan matkan varrella kyseenalaiseksi ja työtään joutuu puolustelemaan myös näkökulmista, jotka ovat itselle vieraita tai merkityksettömän tuntuisia. Teos on tekijänsä, mutta tila ei. Koska tila syntyy monialaisessa yhteistyössä, taide altistuu sen kokonaisuutta koskevalle pohdinnalle. Vastineeksi teoksen toteuttamiseksi on käytössä joukko monialaisia ammattilaisia, onnekkaassa tapauksessa osa taiteen ammattilaisia. Jos joku heistä ei ole vakuuttunut, voi taiteilija muokata joko teostaan, tai argumentointiaan. Tässä työssä kehittyvät diplomaattiset taidot. Toinen osapuoli saattaa myös olla oikeassa.
Prosessia sietää toistuvasti vain, jos kokee taiteellisessa ilmaisussaan riittävän olennaiseksi sen, että teos muodostuu nimenomaan paikkasidonnaisesti osana tilaa. Arkkitehtuuriin tai katuun kytkeytyminen mahdollistaa toisenlaisia taiteellisia ilmaisuja, kuin vapaasti siirrettävä, itsenäinen teos. Pienen teoksen voi tehdä omassa rauhassa, ja altistaa arvostelulle vasta kun se on valmis. Ison joutuu tekemään yhteistyössä, paitsi että sen saa rahoitettua, myös siksi että saa luoda teoksen, joka kasvaa maailman osaksi. Tämä voi olla valtavan palkitsevaa.
Taiteellinen vapaus tarkoittaa, että jokainen saa tehdä sellaista taidetta kuin haluaa. Kukaan ei kuitenkaan ole velvollinen ostamaan teosta keneltäkään meistä taiteilijoista sillä perusteella, että teoksessa on meidän mielestämme kaikki kohdallaan. Turhauttava typeryys sekä itseen kohdistuvat epäreilut ja ristiriitaiset odotukset ovat osa työelämää kaikilla aloilla. Siirtyessään työhuoneesta yhteistyöhön muiden alojen kanssa, taide tulee osaksi tätä maailmaa. Sitähän me haluamme?
Kuinka sitten turvata lopputuloksen laatu puuttumatta taiteilijan vapauteen? Näitä ei voi tilaustyössä koskaan täysin sovittaa yhteen, silloinkaan kun kaikki osapuolet siihen pyrkivät. Epäonnistuessaan hanke kaatuu usein moneen asiaan. Yksi ajatus onnistumisen tueksi voisi kuitenkin olla, että ollakseen hyvä, teoksen tulee saada olla jollain tavoin myös huono. Tästä on kyse, kun arkkitehtuurissa laadukas julkisivumateriaali syö resursseja porraskäytävän pinnoista, tai kun viestinnän ammattilaisen sujuva teksti jättää käsittelemättä joitain näkökulmia. Myös taideteoksessa sekä konkreettisen toteutuksen että sisällön osalta on väistämätöntä, että muodolla on aina jokin suunta, josta se ei loista. Jos tätä ei hyväksytä, on pallo ainoa mahdollinen muoto.
Maija Kovari
***
Kirjoittaja on toteuttanut kuvanveistäjänä kahdeksan julkisen tilan teosta, osa huonoja, osa hyviä. Hän myös johtaa taidekoordinointiyritys Public Art Agency Finlandia (PAAF), jonka tavoitteena on mahdollistaa monipuolisempaa nykytaidetta julkiseen tilaan. PAAF on vienyt läpi kymmeniä taidekilpailuja, laatinut taideohjelmia sekä koordinoinut julkisen tilan taidehankkeiden toteutusta käytännössä. Tällä hetkellä Kovari tutkii julkisen taiteen prosesseja kolmivuotisella arkkitehtuurin valtion taiteilija-apurahalla. Koulutukseltaan hän on sekä kuvataiteilija että arkkitehti.
***
Julkisen taiteen ilmiöitä käsittelevään blogiin kirjoittavat sivustoa ylläpitävät organisaatiot sekä julkisen taiteen kentällä toimivat asiantuntijat. Haluatko ehdottaa sivustolle blogitekstiä? Ota yhteyttä!