Digitaaliset ratkaisut otetaan entistä paremmin huomioon uusien asuinalueiden suunnittelussa. Tuleeko myös julkisesta taiteesta yhä enemmän digitaalista? Mitä mahdollisuuksia ja erityispiirteitä uusia teknisiä välineitä hyödyntävään taiteeseen liittyy?
Helsingin Myllypurossa on pimeä alkusyksyn ilta, mutta terveysaseman seinä välkehtii kutsuvasti. Terveysaseman julkisivussa on tuhat pientä led-valoa, jotka värähtelevät rauhallisena sykkeenä. Niiden kautta saa itse asiassa tietoa toisesta valonlähteestä, revontulista. Valoteoksen led-matriisi on kytketty tietokoneen kautta Ilmatieteen laitoksen dataan, joka mittaa aurinkotuulta eli revontulia Lapissa. Valot reagoivat dataan, ja valoja näkyy enemmän silloin kun revontuliakin näkyy enemmän.
Kyseessä on kuvataiteilija Terike Haapojan teos Night Sky, jonka Helsingin taidemuseo HAM tilasi taiteilijalta vuonna 2012 valmistuneeseen terveysaseman rakennukseen prosenttiperiaatteella.
Night Sky on julkinen taideteos, joka edustaa mediataidetta. Mediataide on yleiskäsite taiteelle, jossa käytetään uusia medioita ja teknisiä laitteita, kuten videota, tietokoneita ja projektoreita (lat./engl. medium, media = väline). Myös valo- ja äänitaide luokitellaan joskus mediataiteeseen.
Kokeellisista elokuvista kokeelliseen julkiseen taiteeseen
Turussa 7.9.2016 järjestetyssä Mediataide kylässä -seminaarissa pohdittiin mediataidetta julkisena taiteena. Taiteen edistämiskeskuksen järjestämässä seminaarissa käytiin läpi mediataiteen historiaa Suomessa sekä erilaisia mediataiteella toteutettuja julkisia taideprojekteja. Terike Haapojan teos oli yksi tilaisuudessa esitellyistä julkisista taideteoksista.
Kansallisgallerian erityissuunnittelija Perttu Rastas kertoi seminaarissa suomalaisen mediataiteen historiasta. On monia tapoja tulkita, mitkä olivat maamme ensimmäisiä videotaideteoksia. Jo 1930-luvulla Suomessa näytettiin kokeellisia elokuvia, joita voi ajatella videotaiteen esimuotoina. Toden teolla videotaide kuitenkin löi läpi Suomessa 1980-luvulla. Kolmen vuosikymmenen aikana tekniikka on kehittynyt, ja nykyisin yhä useampi taiteilija käyttää ilmaisukeinonaan videota ja muita digitaalisia välineitä.
Julkisen taiteen välineenä mediataidetta ei kuitenkaan ole vielä toistaiseksi nähty kovin paljoa. Rakennusten ja ympäristöjen digitalisoituessa voi hyvinkin käydä niin, että julkisen taiteenkin toivotaan näkyvän enemmän digitaalisessa muodossa. Toisaalta avokonttorien ja lasiseinien yleistyminen tilasuunnittelussa on johtanut siihen, että julkisissa tiloissa on yhä vähemmän seiniä, joille voisi sijoittaa perinteistä taidetta.
Mediataidetta julkisen taiteen välineenä ovat käyttäneet Terike Haapojan lisäksi esimerkiksi taiteilijatyöpari Teemu Lehmusruusu ja Pasi Rauhala. Työparin muut teokset ovat hyödyntäneet esimerkiksi lisättyä todellisuutta, eli samaa tekniikkaa kuin käytetään hitti-mobiilipeli Pokémon GO:ssa.
Taiteilijatyöpari Teemu Lehmusruusu ja Pasi Rauhalan väliaikainen Joenvänkä-teos projisoitiin puuhun Salossa syyskuussa. Joen varren puihin ilmestyi mystinen hahmo, veden ja puiden suojelija, joka muistuttaa ympäristömme elävyydestä.
Mediataiteen huolto ja elinkaari
Mediataiteen erityispiirteenä ovat tekniset laitteet, jotka saattavat vaatia aktiivisempaa huoltoa kuin perinteiset materiaalit.
Helsingin taidemuseo HAMin julkisen taiteen tiimissä työskentelevä arkkitehti Klas Fontell puhui Mediataide kylässä -seminaarissa tilaajan näkökulmasta. HAMissa mediataideteoksille määritellään jonkinlainen elinkaari tai tahtotila siitä, montako vuotta sitä ylläpidetään.
Uusi tekniikka vaatii siis myös taiteen tilaajilta uudenlaista osaamista. Samoin kuin rakennuksille määritellään elinkaari, kannattaa myös taideteokselle miettiä elinkaari, ja pohtia jo tilausvaiheessa teoksen tulevaa huoltoa.
Seminaarin keskustelussa nousi esiin, voisiko jo olemassa olevaa tekniikkaa käyttää paremmin hyödyksi julkisessa taiteessa. Jokapäiväinen ympäristömme on nykyisin täynnä erilaisia valonäyttöjä, joissa pyörii lähinnä mainoksia.
Ehkä niissä olisi tilaa silloin tällöin toisenlaisellekin sisällölle, vaikka video- ja valokuvataiteelle?
Teksti: Hanna Hannus