Valtion taideteostoimikunnan uusin tilausteos, Pekka ja Teija Isorättyän Poliisin muikut julkistettiin pari viikkoa sitten Lappeenrannassa. Yleisen kilpailun kautta valittu teos on kaupungin keskusta-alueelle, Villimiehenkadun kevyenliikenteenväylän varrelle sijoitettu teräsveistosten muikkuparvi.
Julkistamistilaisuutta odotellessa väkeä parveili paikalla koetellen kokoontumisrajoituksia. Jokunen kaupunkilainen tuli myös kyselemään. Eräs naapurustossa asuva rouva kertoi olevansa kova kalastaja, ja hänen suunnitelmanaan oli ottaa yksi muikku mukaansa pala palalta, kuin kalansaaliiksi. Muikku on hitsattu noin 2 000 teräsrenkaasta ja rouva aprikoi, lähtisivätkö osat yksittäin irti. Toppuuttelin.
Julkinen taide herättää, ja sen tuleekin herättää, henkilökohtaisia intohimoja. Ilman aitoa kontaktia teoksen katsojaan tai kokijaan jokin taso jää saavuttamatta. Äärimmäinen kontaktin muoto on omimisen tarve; julkiseen taiteeseen kohdistuukin jopa jonkin verran varkauksia. Muistuttelin myös lappeenrantalaisrouvaa, että Poliisin muikkujen vieressä on poliisiasema, ja varkaus se on taidevarkauskin.
Mutta kontakteja on pehmeämpiäkin. Yhteisötaiteelliset interventiot rakentuvat joskus pelkästään kohtaamisista. Julkisen taiteen performansseissa kadulla kulkijat voidaan vetää osaksi teosta, kuten taiteilija Otto Karvosen teoksessa Eggs of Faith (2016), jossa ohikulkijoille myytiin Pariisin kaduilla eri uskontokuntien nimillä leimattuja kananmunia. Teoksen ydin oli pysähtyminen, kohtaaminen ja yllättävän yhteyden laukaisema hämmentyminen.
Tai sitten teokset tekevät yhteisöön niin syvän vaikutuksen, että niille rakennetaan omia yhteisöllisiä alustojaan. Kuvanveistäjä Villu Jaanisoon teos Kaikki on mahdollista (2009) eli tuttavallisemmin Gorilla Helsingin yliopiston Viikin kampuksella tuhopoltettiin vuonna 2018. Julkisen taideteoksen tarkoituksellinen tuhoaminen on hyvin poikkeuksellista – ja toivottavasti sellaisena pysyykin. Gorillan tuhoutuminen laukaisi kuitenkin poikkeuksellisen liikkeen teoksen uusintamiseksi. Syntyi rinnakkainen sosiaalisen median ilmiö, kun kansalaiset alkoivat muistella teosta, ja julkaista omia muistokuviaan Gorillasta.
Muisteleminen ja kiinnittyminen on jo lähtenyt liikkeelle myös Poliisin muikkujen kohdalla. Ensimmäisen viikonlopun aikana Lappeenrannan julkiselle Facebook-sivulle oli tullut jo useita julkaisuja kansalaisilta. Joistain julkisen taiteen teoksista tulee nykypäivän omakuva-kulttuurin kohteita. Taiteilija Kerttu Horilan teokset Maire ja Rauma Flikk Porissa ja Raumalla istuvat penkin päässä odottamassa sulhastaan. Joensuun Susi kosiomatkalla (Eija Hänninen ja Henna Onnela) on myös ojentanut käsivartensa ottaakseen vieruskaverin lähelle.
Minäkin olen ollut kerran osa julkisen taiteen performanssia, jossa kontakti oli ytimessä. Taiteilija ja kuraattori Marcio Carvalho teki vuonna 2015 New Performance Turku Festivalissa esityksen, jonka kehikko oli kaupunkiin hiljan tullut kovin kiistanalainen venäläinen lahjoitusveistos keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan kohtaamisesta vuoden 1808 Turussa. Performanssissa ohikulkijat houkuteltiin istumaan ”neuvottelupöydälle” teoksen eteen. Kansalaisesta tehtiin kuninkaita (vai narreja?), jota vahvisti airueiden kuoro ympärillä. Turkulaiset opiskelijakuorot Brahe Djäknar ja Turun ylioppilaskunnan kuoro esittivät valikoidut serenadit kansalaiselle, josta tehtiin hetkeksi ”julkisen taiteen merkkihenkilö”.
Taiteeseen ei periaatteessa ole tarkoitus koskea, mutta taiteen on tarkoitus koskettaa. Julkisella taiteella onkin erityinen mahdollisuus ottaa kontaktia. Osalle teoksista yhteys syntyy luonnostaan, joidenkin taustalle rakennetaan kohtaamisia tukevia kertomuksia. Joka tapauksessa julkisen tilan teokset tekevät mittakaavoista inhimillisiä ja rakentavat humaania ympäristöä.
Henri Terho
Puheenjohtaja, Valtion taideteostoimikunta
Erityisasiantuntija, Taiteen edistämiskeskus